Vai ovatko ne sama asia? En tiedä, mutta valitsen melankolian..se on kauniimpi sana ja pitää sisällään paljon kaunista, ainakin minussa. Harmaa on tämäkin päivä, mutta se ei haittaa. Silmilleni se sopii paremmin kuin auringon hehku kirkkaalla säällä, päähän ei koske eikä migreeni kiusaa. Miksi sitten mietin, vaikka tunnen itseni huomattavasti energisemmäksi kuin eilen? Pohdin jälleen omaa olemistani, mieleni oikkuja ja suhdetta kaikkeen ympärilläni olevaan. Olen onnellinen, minulla on ihana perhe ja koti, rakkaita ystäviä, ihanat vanhemmat ja huippusisko, neljä ihanaa koiraa. Parisuhde on kaikkea, mitä siltä voisi toivoa, eivätkä lapsetkaan, vaikka teini-ikäisiä ovatkin, ole hankalia laisinkaan, vaan hienoja, viisaita nuoria. En ole tyytymätön mihinkään muuhun paitsi itseeni. Enkä nyt tarkoita ulkonäköä, se on ihan ok ja sen eteen voi aina tehdä jotain. Minä en pidä mielestäni, siitä kuinka se koko ajan piiskaa minua olemaan parempi ja enemmän. Juuri kun olen selvinnyt entisen elämäni möröistä ja saanut painajaiset jotenkin hallintaan, iskee riittämättömyys... Mitä hittoa minä itsestäni haluan?? Ja kyllähän minä oletan tietäväni vastauksen.. Haluaisin olla tasapainoisempi sisältä, armeliaampi itselleni ja vähän vähemmän yliherkkä. Niin, ettei jokainen päivä olisi kamppailua ja sotatannerta aivojeni kiemuroissa. Pystyykö itseään muuttamaan tai edes siedättämään niin, etteivät kaikki aistit kävisi ylikierroksilla, niin ettei kaupassa käynti aiheuta paniikkia kun ihmisiä ja valoja on paljon, että jaksaisi sosiaalista kanssakäymistä, kun puhetta ja touhua on paljon, asioita, mitä muistaa ja nopeita, muuttuvia tilanteita, ettei kovat äänet sattuisi ja täysikuu valvottaisi, uutiset itkettäisi ja jatkuva ikävä kalvaisi. En tiedä, mutta aion kokeilla. Olisi ihanaa, kun edes viikonloppuisin olisi kotona energinen ja valoisa ihminen, joka jaksaisi hulinaa eikä piiloutuisi hiljaisuuteen kammoksuen aisteille ja päälle haastavia tilanteita.

Eilinen pakkaspäivän kirkkaus on vaihtunut pilvisyydeksi ja koko talvinen maisema, joka hehkui sinisen sävyissä, on tänään harmaa. Mutta minä pidän harmaasta yhtä paljon kuin sinisestäkin. Silti tunnen itseni väsyneemmäksi kuin eilen ja kamppailen itseni kanssa, kuinka saisin ruoskittua laiskan ruhoni liikkeelle. Voisin istua tuntikaudet tuijottamassa ikkunasta ulos katsellen hiljalleen leijailevia lumihiutaleita, keinuvia puiden latvoja ja ruokailevia pikkulintuja. Minulla ei tänään olisi kiire minnekään ja silti huomaan pääni puristuvan. Ajatukset pakottavat itsensä väkisin kotitöiden pariin. Viileältä tuntuva tupa kaipaa lämmitystä, astianpesukone ei käynnisty itsestään, pölypallot vaanivat pöydän alla ja joulukuusi on vieläkin tuvassa karistamassa neulasia. Ja juuri nyt haluaisin kuitenkin maalata, kirjoittaa, hörppiä kahvia tai sitten vain katsella ikkunasta. Olkapäällä istuu vittumaisen määräilevä ja syyttävä sivuminäni, joka moittii minua harhailevista ajatuksista, hitaasta olemuksestani, haukkuu minua laiskottelevaksi taivaanrannanmaalariksi, joka ei koskaan tee mitään hyödyllistä. Yritän puolustella itseäni, mutta en pysty..ei minulla ole mitään, millä puolustella.. annan periksi ilman taistelua ja teen, mitä pitääkin eli suljen tietokoneen ja lähden hakemaan polttopuita, kantamaan kuusen pihalle ja siivoamaan. Tiedän, että illalla harmittelen, miksi en maalannut kun olisi ollut siihen kerrankin mahdollisuus ja pieni homssuinen taiteilijaminäni istuu vuorostaan toisella olkapäälläni moittien minua selkärangattomuudesta ja luonteettomuudesta, kun annoin periksi sille jäkättäjälle.
 

Onnittelut uudesta blogistasi!

Tämä on esimerkkiartikkeli. Uutta sisältöä voit luoda blogin hallinnan kautta. Voit poistaa tämän artikkelin artikkeliarkiston kautta.