Eilinen pakkaspäivän kirkkaus on vaihtunut pilvisyydeksi ja koko talvinen maisema, joka hehkui sinisen sävyissä, on tänään harmaa. Mutta minä pidän harmaasta yhtä paljon kuin sinisestäkin. Silti tunnen itseni väsyneemmäksi kuin eilen ja kamppailen itseni kanssa, kuinka saisin ruoskittua laiskan ruhoni liikkeelle. Voisin istua tuntikaudet tuijottamassa ikkunasta ulos katsellen hiljalleen leijailevia lumihiutaleita, keinuvia puiden latvoja ja ruokailevia pikkulintuja. Minulla ei tänään olisi kiire minnekään ja silti huomaan pääni puristuvan. Ajatukset pakottavat itsensä väkisin kotitöiden pariin. Viileältä tuntuva tupa kaipaa lämmitystä, astianpesukone ei käynnisty itsestään, pölypallot vaanivat pöydän alla ja joulukuusi on vieläkin tuvassa karistamassa neulasia. Ja juuri nyt haluaisin kuitenkin maalata, kirjoittaa, hörppiä kahvia tai sitten vain katsella ikkunasta. Olkapäällä istuu vittumaisen määräilevä ja syyttävä sivuminäni, joka moittii minua harhailevista ajatuksista, hitaasta olemuksestani, haukkuu minua laiskottelevaksi taivaanrannanmaalariksi, joka ei koskaan tee mitään hyödyllistä. Yritän puolustella itseäni, mutta en pysty..ei minulla ole mitään, millä puolustella.. annan periksi ilman taistelua ja teen, mitä pitääkin eli suljen tietokoneen ja lähden hakemaan polttopuita, kantamaan kuusen pihalle ja siivoamaan. Tiedän, että illalla harmittelen, miksi en maalannut kun olisi ollut siihen kerrankin mahdollisuus ja pieni homssuinen taiteilijaminäni istuu vuorostaan toisella olkapäälläni moittien minua selkärangattomuudesta ja luonteettomuudesta, kun annoin periksi sille jäkättäjälle.